Nyt viimeistään tarvitaan yhteistä näkymää kuntien ja hyvinvointialueiden tulevaan. Väitän, että henkilöstökysymykset ovat merkittävä osa kokonaisuutta, kirjoittaa Ainomaija Rajoo.
Kevään 2025 kunta- ja aluevaalit käytiin hetkenä, jona julkisen sektorin rooli uhkasi typistyä julkisessa keskustelussa kilpailuksi niukkuudesta. Vaaleja edeltävissä paneeleissa poliitikkojen puheissa vilisivät huoli taloudesta ja säästöpaineesta, palveluiden kasvava tarve ja sosiaali- ja terveyspalveluiden henkilöstöpula. Puheiden sävy oli varsin synkkä eikä kehittämisestä juuri uskallettu keskustella.
Nyt vaalit on käyty ja on selvää, ettei Suomen suurimpien työllistäjien rooli voi olla vain säästöjen kohteena olo.
Vajaa puoli miljoonaa suomalaista, eli lähes joka viides työllinen, työskentelee kuntien ja hyvinvointialueiden palkkalistoille. Tästäkään huolimatta henkilöstökysymykset eivät nousseet vaalien alla esille. Vaaleissa keskusteltiin kansalaisia eniten kiinnostavista aiheista, kuten sote-palvelut ja koulutus, eikä monikaan suomalainen tunnista henkilöstökysymysten merkitystä. Toisekseen henkilöstöpolitiikka on paikallista, mikä vaikeuttaa aiheen käsittelyä kansallisella tasolla.
Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että henkilöstökysymykset kuten työvoimapula, eläköityminen ja työssäjaksaminen ovat valtakunnallisia haasteita. Hyvinvointialan työntekijöistä noin 28 % ja kunta-alan työntekijöistä 30 % on siirtymässä vanhuus- tai työkyvyttömyyseläkkeelle seuraavan kymmenen vuoden kuluessa. Nämä luvut ovat paikallisia kysymyksiä vain paperilla. Käytännössä ne haastavat koko julkisen sektorin toimintakykyä.
Vaalitulos lupaa ainakin periaatteessa entistä aktiivisempaa otetta henkilöstökysymyksiin. Vaalit voittaneen SDP:n vaaliohjelmassa oli useita kirjauksia henkilöstön näkökulmasta. Puolue peräänkuulutti työntekijöiden hyvinvoinnista huolehtimista, hyvää johtamista, täydennyskoulutuksen ja osallistumismahdollisuuksien kasvattamista sekä palkitsemiskäytäntöjen kehittämistä. Varsinkin aluevaaleissa paikkojaan kasvattivat puolueet, jotka olivat painottaneet hieman enemmän vaalityössään henkilöstöön panostamista.
Vaaliohjelmista on matkaa käytännön toteutukseen. Yhden puolueen tavoitteet eivät myöskään kanna vielä pitkälle, sillä kunnissa ja hyvinvointialueilla päätöksenteko nojaa eduskuntaa laajemmin konsensuspäätöksiin, ja kaikkien valtuustoryhmien painoarvo päätöksenteossa on suurempi.
”Ilman osaavaa henkilöstöä, jolla on voimavarat toteuttaa työnsä, julkinen sektori olisi hukassa.”
Syytä henkilöstökysymysten vakavasti ottamiselle olisi. Ilman osaavaa henkilöstöä, jolla on voimavarat toteuttaa työnsä, julkinen sektori olisi hukassa. Ja ilman toimivaa paikallis- ja aluehallintoa Suomi olisi aseeton isojen haasteiden edessä: väestö vanhenee ja keskittyy alueellisesti, Suomessa kärsitään osaajapulasta ja säästöpaineet kasvavat. Eikä ilmastokatastrofi seurauksineen kierrä kuntia ja hyvinvointialueita. Vaikka monet ratkaisuista tehdään eduskunnassa, on toteutus ja toimeenpano mitä enenevässä määrin kuntien ja hyvinvointialueiden asia. Ja on niillä omaa päätäntävaltaa niin yhdyskuntarakenteeseen kuin palveluiden järjestämiseen. Kunnissa ja hyvinvointialueilla tehty työ kannattelee koko Suomea.
Se, että henkilöstökysymykset eivät juuri nousseet esille, heijastelee yleistä kiinnostuksen tasoa julkisen sektorin kysymyksiin: suomalaiset luottavat julkiseen sektoriin, mutta se ei innosta uurnille. Kuntavaalien äänestysprosentti laski jälleen, eikä hyvinvointialueidenkaan äänestysprosenttia voi pitää mairittelevana. Myös puolueiden ehdokasasettelu jäi määrällisesti edellisistä vuosista.
Onkin paradoksaalista, että kansalaisia tuntuu kiinnostavan vähiten heidän arkeaan lähinnä olevat asiat. Mutta voiko suomalaisia syyttää? Ei ole ihme, jos kurjistava puhe paikallis- ja aluehallinnosta ei innosta ottamaan osaa. Ja ainakaan se ei innosta kehittämään uutta. Ajoittain vaikuttaa siltä, että olemme yhteiskuntana unohtamassa, miten merkittävä toimija julkinen sektori on mainittujen isojen kansallisten haasteiden edessä. Kansallinen näkymä julkisen sektorin merkityksestä ja roolista tuntuu hämärtyneen.
Väitän, että ilman näkymää julkisen sektorin tulevaisuudesta kiinnostus kuntien ja hyvinvointialeuiden päätöksentekoon laskee entisestään, mikä syö paikallisen ja alueellisen päätöksenteon legitimiteettiä. Samalla kuntien ja hyvinvointialueiden mahdollisuus uudistua ja kantaa yhteistä vastuuta kapenee. Se on ainakin varmaa, että ilman osaavaa ja hyvinvoivaa henkilöstöä kehittämistä ei tapahdu. Ja siksi olisikin jo pelkästään poliittisen järjestelmän kannalta etu, että kunta- ja aluehallinnolle annetaan onnistumisen eväät. Tässä kansalaisten arkea rakentava henkilöstö kunnissa ja hyvinvointialueilla on avainasemassa. Demokratian kriisi ei näy ainoastaan äänestysluvuissa, vaan siinä, miten palvelumme ja yhteiskuntamme kehittyvät – tai jäävät kehittymättä.